Kävimme ystävättären ja Lintumiehen kera Vallilassa kirpputorilla. Paikka oli minulle entuudestaan tuttu, olimmehan siellä muksun kanssa keväällä käyneet.



Olimme liikkeellä verraittain myöhään, puolilta päivin. Ehkä aamuvarhaisella olisi tämä kirpputori parhaimmillaan nyt riesana oli väen paljous. Jengipetturina säntäsin ulos ihailemaan maisemia.



Tavaroiden hinta tuntui verrattain korkealta, mitä vertaa viime aikaisiin vierailuihini itsepalvelukirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa.



Kierrätys on ajatuksena mitä loistavin, mutta ylihinnoiteltua roskaa näkee nykyään liikaa. Ja roskalla tarkoitan pahasti rikki olevia tavaroita.



Epäonnisen ja hermoja raastavan kirpputorikeikan jälkeen koitti hermoja riepova iltapäivä ja ilta, joskus vain kaikki tuntuu hiertävän, vaikkei mikään olekaan vikana.



Kirjoitin silloin ammoin muistiin Elämän viisauden kirjasta seuraavaa:

Rakkaus on puun kaltainen,

se kasvaa itsestään,

tunkee juurensa syvälle koko olemukseemme

ja viheriöi edelleen sydämemme raunioillakin.

Käsittämätöntä on,

että tämä tunne on sitä elivoimaisempi,

mitä sokeampi se on.

Kaikkein voimakkain se on silloin,

kun sillä ei ole mitään olemassaolon syytä.

 

~ Victor Hugo ~



Nyt sille on syytä. Näen ja näemme valoa. Päiväpaistaa risukasaan. Ja me otamme kaiken irti, sillä huomisesta ei tiedä.Ehkä piankin uskallan kertoa iloisia uutisia elämästämme, kunhan ensin fiilistelemme hissuksiin, ihmettelemme elämän eteemme heittämää mahdollisuutta.