Hanna Haurun kirja tarttui mukaan mieltä kutkuttavan nimen ja ihastuttavan pitsimekkokantensa takia.




Kirja koostuu pienistä tarinoista, teräväsanaisista ja oudoista. Osa tarinoista on kuin rumasta unesta, tenhoavia ja yökkäämään saavia (tai sitten se johtuu muistoista, joita tarinat vetävät mieleni pinnalle) ja osa taas äärimmäisen kauniita mutta silti jotenkin rujoja.

Esimerkiksi tarina Syvänvihreät lehdet tuoksuvat talven pelolle, on sykähdyttävä, riipaiseva ja kaunis. En muista koska olen lukenut viimeksi näin kauniin sapfisen tarinan. Mutta sen kauneus on samankaltaista, kuin Hiljaiset seinät 2 elokuvan ensimmäisessä tarinassa, kauneus tuntuu osittain perustuvan menneelle kivulle, repiville valinnoille.

Oli Haurun kirjassa muitakin sykähdyttäviä tarinoita. Jo tarinoiden otsikot itsessään ovat kauniita ja mielen villitseviä (verhojen tuoksu houkuttaa perhosen lämpöön, talvi rakastaa piilottaakseen omansa keväältä).

Suosittelen, lämpimästi.