



















Ja Yövartioston humalainen kapteeni Vimes kompuroi hiljalleen katua alaspäin, taittui katuojaan Vartiotuvan ulkopuolella ja jäi siihen vähäksi aikaa makaamaan outojen, valosta tehtyjen kirjaimien sihahdellessa kosteuttaan ja vaihtaessa väriä…
Kaupunki oli, oli, mikäsenytoli. Se sellainen. Nainen.
Sitä se oli. Nainen. Hurjana huutava, ikiaikainen, vuosisatoja vanha
nainen. Jallitti viatonta miesparkaa ja antoi tämän,
mitensenytsanottiin, niin, rakastua, ennen kuin se otti ja potkaisi lujaa päin, päin, sitä mikäsenytoli. Sitä mikä oli näytillä. Naamaa. Nenää. Näköä. Niin se oli, nainen potkaisi päin näköä. Se oli yksi niitä sellaisia… äh, tyttökoiria. Pentu. Kana. Narttu,
sehän se oli. Ja sitten sitä vihasi naista ja juuri kun kuvitteli, että
oli saanut sen vihdoinkin pois…sieltä missä se ikinä olikaan, se tuli
ja avasi valtavan, mätänä sykkivän sydämensä ja yllätti
kertarysäyksellä. Joo. Niin se oli. Sen kanssa ei koskaan tiennyt,
missä mentiin. Maattiin. Ainoa mistä saattoi olla varma oli, ettei sitä
voinut päästää menemäänkään. Koska se oli oma nainen, ainoa mitä
miehellä oli, jopa katuojan pohjalla…
**
”Tämä
kaupunki. Shiissh kaupunki. Kaupunki, kesshu. Se on kuule nainen,
kesshu. Shitä she on. Nainen, kesshu. Ikivanha, punavärillä maalattu
kaunokainen, kesshu. Muttajoshsiihenrakashtuu, niin shitten she, she
ottaa ja potkaisheepäinnäköä-”
”Nainen, sir?” Colonna sanoi.
Hänen hikoilevat kasvonsa vääntyivät ajattelun voimasta.
”Se on kahdeksan mailia leveä, sir. Ja siinä on joki keskellä. Ja paljon taloja sun muita, sir”, hän järkeili.
”Öh. Äh.” Vimes heristi hänelle epävarmana liikkuvaa sormea.
”En minä koshkaan väittänyt, että she olisi mikään pikkuinen nainen. Reilu peli.” Hän heilutti pulloa.
Terry Pratchett - Vartijat hoi!








Luin sunnuntain lehden vasta nyt. Luen Hesarin usein nurinkurisesti; lopusta alkuun ja siksi jo lukemisen alkupalstametreillä törmäsin Stefan Wallinin kirjoitukseen Jokelasta ja syrjäytymisestä. Wallin laittoi minut miettimään yhteisöllisyyttä, yhteiskuntaa ja omaa elämää.

Syrjäytyminen yhteiskunnasta ja yhteisistä arvoista – eikä vähiten ihmisarvosta – on kaiketi yksi vastaus. Tämä haastaa meidät laajentamaan ja syventämään syrjäytymisestä käytävää keskustelua. Haasteen vastaanottaminen on meidän kaikkien velvollisuus.
Yksilön syrjäytymisen vastakohta on välittävä yhteisö. Hallitusohjelman lainaaminen tässä yhteydessä saattaa tuntua byrokraattiselta ja kylmältä. Sen alussa on joka tapauksessa kaksi lausetta, jotka erityisesti nyt nousevat esiin: " Tarvitsemme uutta yhteisöllisyyttä." "Ketään ei jätetä yksin."
Stefan Wallin nuorisoasioista vastaava ministeri Helsingin sanomien sunnuntaidebatti 18.11.2007
Olen Wallin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden luominen ja ylläpito, on meidän kaikkien asia, oikeastaan sen on tultava meistä ollakseen aito. Yhteisöllisyys on asia, jota ylemmät eivät voi säätää ja määrätä, toki he voivat päätöksillään ja rahoituksillaan antaa sille tukea ja mahdollistaa sitä.
Me tarvitsemme yhteisöllisyyttä, me tarvitsemme ihmisiä ja ryhmiä joihin peilaamme itseämme, joiden kautta saamme vahvistusta omille ajatuksillemme, joiden seurassa koemme olevamme hyväksyttyjä ja arvostettuja itsenämme.

Nykyään on mahdollista muodostaa alakulttuureita netissä ilman, että tarvitsee kohdata muita.
Kotona ja kaveriporukassa arki voi olla tylsää ja ikävystyttävääkin, mutta siinä oppii ja hioutuu, koska muilta saa palautetta. Nettiyhteisöissä etäännytään arjesta ja yhteisöt jäävät kovin kapeiksi.
Ritva Liisa Snellman, Helsingin sanomat, Ylimielisyyden uhrit 18.11.2007

Olen osallisena netin alakulttuuriin, neulebloggaan, luen muiden blogeja, kirjoitan päiväkirjaa nettiin ja luen muiden päiväkirjoja. Aiemmin seurasin aktiivisesti Sappho-sähköpostilistaa. Kommentoin, kirjoitan ja olen osa alakulttuuria.
Ystäväni keskustelee vauvapalstalla, ensin odotuksesta ja nyt lapsenhoidosta, uskon palstan osaltaan kiinnittäneen hänet hyvin arkeen, antaneen useita keinoja ratkaista arkisia asioita.
Kaikissa alakulttuureissa on puolensa, hyvät ja huonot, mutta niitä ei silti tule teilata suin päin. Netin kasvottomuus saattaa rohkaista puhumaan aroista ja vaikeista asioista, auttaa löytämään kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa asioita. Netissä syntyy ystävyyssuhteita ja parisuhteita jotka toimivat ruudun toisellakin puolella.

Netin anonyymiys mahdollistaa myös ikäviin ihmisiin tutustumisen, netistä voi löytää myös häirikön elämäänsä. Netissä on hankalampaa tietää, minkälaisen ihmisen kanssa puhuu, kuin oikeassa maailmassa. Ammoin seurasin keskustelupalstaa ja siellä minulla oli muutama suosikkikirjoittaja, ei aina sisällön vaan kirjoitusasun ja ajatusten heräämisen takia. Yksi mielikirjoittajistani tuomittiin entisten poikaystäviensä tapoista, en ollut vaistonnut mitään niin radikaalia hänessä, sen sijaan tuttu mies, joka kävi kyseisen henkilön kanssa treffeillä aisti jotain, jonka vuoksi toisi treffejä ei koskaan tullut. On mahdollista, että olisin aistinut jotain jossain vaiheessa, jos olisin keskustellut henkilön kanssa enemmän, seurannut aktiivisemmin hänen kirjoituksiaan, mutta en voi olla varma. Oikeassa maailmassa olisin saattanut saada mahdollisen aavistukseni nopeammin.










'







Rakkaus on puun kaltainen,
se kasvaa itsestään,
tunkee juurensa syvälle koko olemukseemme
ja viheriöi edelleen sydämemme raunioillakin.
Käsittämätöntä on,
että tämä tunne on sitä elivoimaisempi,
mitä sokeampi se on.
Kaikkein voimakkain se on silloin,
kun sillä ei ole mitään olemassaolon syytä.


Uuden yhdistyksen (sen nimeksi kaavaillaan Seksuaalista tasavertaisuutta) ensimmäinen päämäärä on homoseksuaalisuuden poistaminen Suomen rikoslaista.
Hän on tyrmistynyt.
Hän haluaa olla rikollinen. Muuten hän ei ole mitään.
--
Homoseksuaalisuus on poistettu Suomen rikoslaista.
--
Haikeus:
Kalevankadun öitä ei enää ole.
Ei ole enää Kalevankadun pihanpuoleista seinää vasten painuvaa yhteistä rintamaa, ei kadulle uskaltautuvaa tiedustelijaa, joka vihelsi reitin normaalimaailmaan kuljettavaksi.
Ei ole salaisia viestejä, ei pikkusormeen pujotettua, kultaista kantasormusta, ei vasempaan korvaan ripustettua, seitinohutta kultarengasta, ei valkoista, hyvin trimmattua villakoiraa hihnan päässä.
Tyttöjen ei tarvitse puhua leppäkertuista eikä odottaa ymmärryksen syttyvän toisen silmiin.
Pojat eivät enää päivystä toisiaan Yrjönkadun uimahallissa, mitä myös Yrjönkadun huora-akvaarioksi on nimitetty.
Suudelmiin, hyväilyihin ja rakasteluun ei liity kiinnijoutumisen vaaraa, ei mahdollisuutta päästä osalliseksi Jean Genet´n sakraaliin usvamaailmaan, missä nimi Fresnes on muuttunut nimeksi Kakola tai Kerava.
Pirkko Saisio Punainen erokirja
"