Mummolassa käydessäni käteeni tarttui vanha kirjani Pikkupiika Elina. Maijaliisa Dieckman kuvaa siinä 1800-luvun lopun Porvoota ja elämää nuoren tytön silmin. Rakastan tällaisia kirjoja, niissä on vastoinkäymisiä, onnistumisia, uskoa tulevaan, ei seksiä, väkivaltaa, raakuutta eikä edes romantiikkaa. Voisi kai kuvata tämänlaisia kirjoja viattomiksi. Tai sitten voisi todeta, ettei näiden kohdalla tehdä helppoja ratkaisuja ja napata irtopisteitä mediaseksikkäillä ja tirkistelevillä aiheilla.

Pikkupiika joutui vaikeiden ratkaisujen eteen, luopui toviksi unelmastaan ja työskenteli perheensä eteen ja lopussa oli toivoa ja palkinto. Niin suloista, niin mieltä hellivää. Täytyy kai etsiä kirjastosta muitakin Dieckmanin nuortenkirjoja vastapainoksi television isoveikoille ja sarjamurhaajille, joita joskus erehdyn tuijottamaan.