Alkuun: Pyrin lukemaan muksun lukemat kirjat, tai ainakin silmäilen ne.

Kesällä Muksu lainasi mökkipaikkakunnankirjastosta Jacqueline  WilsoninYstäväni Vicky kirjan. Kirjan aihe kosketti läheltä sitä, mitä viime keväänä olisi Saattanut pahimmassa tapauksessa käydä.

Tällä hetkellä meillä on lainassa Wilsonin Tähdeksi syntynyt Tracy B. kertoo. Kirja on näin aikuisen luettuna äärimmäisen rankka, samalla tavoin oli rankaa lukea Hc:n lainaama Tatuoitu äiti.

"Wilson kirjoittaa vaikeista asioista, alkoholismista, avioeroista, kodittomista lapsista. Hän on kiinnostunut tunnekuohujen kanssa painiskelevista, joukkoon kuulumattomista, vaikeista ja yksinäisistä lapsista, joita nykyajan uusperheissä on paljon."

- otava.fi -

Kirjoja on vaikea lukea, aikuinen näkee niissä liikaakin. Kirjojen tarinat ovat kuin kivet kengässä, kalvavat, eivätkä jätä rauhaan; vaikka juuri minä tai sinä emme kohtelisikaan lapsiamme niin kuin kirjoissa, niin puutummeko helposti moiseen, kun törmäämme sellaiseen? Vai käännämmekö päämme ja annamme olla, emme sekaannu muiden asioihin?

Kirja on aika rankka luettava muksullekin, aivan toista maata kuin monet hänen ikäisilleen tarjotut höttö-romaanit, mutta kuka sanoo, että lapsille pitäisi kirjoittaa vai  helpoista aiheista? Tarjota vain vaahtokarkin pehmeää höttöä aivoille? Miksei lapsikin saisi lukea elämän monimuotoisuudesta ja ehkä he siten paremmin ymmärtäisivät joitain ikäisiään?

Niin tai näin, muksu lukee, pitää lukemastaa ja haluaa siitä jossain määrin puhua.

Voin suositella lämpimästi Wilsonin kirjoja niille aikuisille, jotka työskentelevät/ovat tekemisissä monenlaisten lasten kanssa, kirjat miltei pakottaisin silmäilemään läpi kaikkien niiden, joilla on omia lapsia. Vaikka kaikki käsitellyt asiat eivät koskettaisikaan juuri meidän joka päiväistä elämäämme, on niiden ymmärtäminen, niiden olemassa olon myöntäminen ja  niistä puhuminen tärkeitä lapsillemme (ja meille)