Luin sunnuntain lehden vasta nyt. Luen Hesarin usein nurinkurisesti; lopusta alkuun ja siksi jo lukemisen alkupalstametreillä törmäsin Stefan Wallinin kirjoitukseen Jokelasta ja syrjäytymisestä. Wallin laittoi minut miettimään yhteisöllisyyttä, yhteiskuntaa ja omaa elämää.

Syrjäytyminen yhteiskunnasta ja yhteisistä arvoista – eikä vähiten ihmisarvosta – on kaiketi yksi vastaus. Tämä haastaa meidät laajentamaan ja syventämään syrjäytymisestä käytävää keskustelua. Haasteen vastaanottaminen on meidän kaikkien velvollisuus.

Yksilön syrjäytymisen vastakohta on välittävä yhteisö. Hallitusohjelman lainaaminen tässä yhteydessä saattaa tuntua byrokraattiselta ja kylmältä. Sen alussa on joka tapauksessa kaksi lausetta, jotka erityisesti nyt nousevat esiin: " Tarvitsemme uutta yhteisöllisyyttä." "Ketään ei jätetä yksin."

Stefan Wallin nuorisoasioista vastaava ministeri Helsingin sanomien sunnuntaidebatti 18.11.2007

Olen Wallin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden luominen ja ylläpito, on meidän kaikkien asia, oikeastaan sen on tultava meistä ollakseen aito. Yhteisöllisyys on asia, jota ylemmät eivät voi säätää ja määrätä, toki he voivat päätöksillään ja rahoituksillaan antaa sille tukea ja mahdollistaa sitä.

Me tarvitsemme yhteisöllisyyttä, me tarvitsemme ihmisiä ja ryhmiä joihin peilaamme itseämme, joiden kautta saamme vahvistusta omille ajatuksillemme, joiden seurassa koemme olevamme hyväksyttyjä ja arvostettuja itsenämme.

Nykyään on mahdollista muodostaa alakulttuureita netissä ilman, että tarvitsee kohdata muita.

Kotona ja kaveriporukassa arki voi olla tylsää ja ikävystyttävääkin, mutta siinä oppii ja hioutuu, koska muilta saa palautetta. Nettiyhteisöissä etäännytään arjesta ja yhteisöt jäävät kovin kapeiksi.

Ritva Liisa Snellman, Helsingin sanomat, Ylimielisyyden uhrit 18.11.2007

Olen osallisena netin alakulttuuriin, neulebloggaan, luen muiden blogeja, kirjoitan päiväkirjaa nettiin ja luen muiden päiväkirjoja. Aiemmin seurasin aktiivisesti Sappho-sähköpostilistaa. Kommentoin, kirjoitan ja olen osa alakulttuuria.

Ystäväni keskustelee vauvapalstalla, ensin odotuksesta ja nyt lapsenhoidosta, uskon palstan osaltaan kiinnittäneen hänet hyvin arkeen, antaneen useita keinoja ratkaista arkisia asioita.

Kaikissa alakulttuureissa on puolensa, hyvät ja huonot, mutta niitä ei silti tule teilata suin päin. Netin kasvottomuus saattaa rohkaista puhumaan aroista ja vaikeista asioista, auttaa löytämään kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa asioita. Netissä syntyy ystävyyssuhteita ja parisuhteita jotka toimivat ruudun toisellakin puolella.

Netin anonyymiys mahdollistaa myös ikäviin ihmisiin tutustumisen, netistä voi löytää myös häirikön elämäänsä. Netissä on hankalampaa tietää, minkälaisen ihmisen kanssa puhuu, kuin oikeassa maailmassa. Ammoin seurasin keskustelupalstaa ja siellä minulla oli muutama suosikkikirjoittaja, ei aina sisällön vaan kirjoitusasun ja ajatusten heräämisen takia. Yksi mielikirjoittajistani tuomittiin entisten poikaystäviensä tapoista, en ollut vaistonnut mitään niin radikaalia hänessä, sen sijaan tuttu mies, joka kävi kyseisen henkilön kanssa treffeillä aisti jotain, jonka vuoksi toisi treffejä ei koskaan tullut. On mahdollista, että olisin aistinut jotain jossain vaiheessa, jos olisin keskustellut henkilön kanssa enemmän, seurannut aktiivisemmin hänen kirjoituksiaan, mutta en voi olla varma. Oikeassa maailmassa olisin saattanut saada mahdollisen aavistukseni nopeammin.