Joulu uhkaavasti lähenee. Haaveilen rauhallisista aamuista kera kahvin ja jonkin näperryksen.

Etsin harjoittalupaikkaa, palkallista. Ensi vuonna minulla siis lienee kolme työtä ja koulu, saatan joutua lykkäämään joitain suunnitelmia vapaa-ajan puutteen takia.

1106794.jpg
Pannunalunen muokkaantuu moneksi

Varasin pöydän itsepalvelukirpputorilta, mutta ei kauppa käynyt, oikean kokoisille tytöille ei kai täällä päin ostetan mitään käytettynä. Nyt pakkaan tavaroita uudelleen jonnekin hyväntekeväisyyteen.

Pakkaan laukun iltapäiväksi; teloja, pensseleitä, valoja, kahvinkeitin, remontti kamaa, sillä me lähdemme täältä.

493890.jpg

Me annamme mahdollisuuden sille suurelle tunteelle ja kaikille niille arkipäivän koettelemuksille.Sillä nyt rakkaus ei ole kavala portto, vaan kallein ja himotuin kurtisaani ja me olemme valmiit maksamaan onnestamme kovankin hinnan, aivan niin kuin muutkin hullut, jotka uskovat rakkauteen.

1106847.jpg

Kaiken teemme nyt nurin kurin, soitamme sinne ja tänne, toimimme päin vastaisessa järjestyksessä kuin ihmiset erotessaan.

390391.jpg

Olen hukassa. Koko sen ajan, kun olen ollut täysi-ikäinen olen ollut yksin vastuussa, yksin huoltanut ja nyt se on loppu. Mikä on minun roolini nyt?

Vain muutos on pysyvää ja minä rakastan ongelmia ja kriisejä,  haalin niitä elämäni täytteeksi, ahdistun tyvenessä onnessa.

Rakastan myös tätä kylää, jossa kukaan ei katso kahta kertaa, vaikka olisitkin hivenen enemmän erilainen. Rakastan taloja, joista rappaus varisee ja jotka on maalattu kirjaviksi lukuisten pienten taiteilijoiden toimesta. Rakastan öisiä, rauhoittavia ääniä; sireenejä jotka pimeässä kutsuvat kaihoisasti toisiaan, humalaista, vieraskielistä mökää ja rikkoutuvan lasin ääntä.

987086.jpg

Harmaalta taivaalta tipahteli ohutta tihkua, jonka pisarat tekivät reikiä kaupungin kaduilla pyörteilevään jokiusvaan. Kaikenkarvaisia rottia kulki öisillä asioillaan. Yön kostean viitan suojissa salamurhaajat salamurhasivat, varkaat varastivat, huorat huorasivat ja niin edelleen.

Ja Yövartioston humalainen kapteeni Vimes kompuroi hiljalleen katua alaspäin, taittui katuojaan Vartiotuvan ulkopuolella ja jäi siihen vähäksi aikaa makaamaan outojen, valosta tehtyjen kirjaimien sihahdellessa kosteuttaan ja vaihtaessa väriä…

Kaupunki oli, oli, mikäsenytoli. Se sellainen. Nainen. Sitä se oli. Nainen. Hurjana huutava, ikiaikainen, vuosisatoja vanha nainen. Jallitti viatonta miesparkaa ja antoi tämän, mitensenytsanottiin, niin, rakastua, ennen kuin se otti ja potkaisi lujaa päin, päin, sitä mikäsenytoli. Sitä mikä oli näytillä. Naamaa. Nenää. Näköä. Niin se oli, nainen potkaisi päin näköä. Se oli yksi niitä sellaisia… äh, tyttökoiria. Pentu. Kana. Narttu, sehän se oli. Ja sitten sitä vihasi naista ja juuri kun kuvitteli, että oli saanut sen vihdoinkin pois…sieltä missä se ikinä olikaan, se tuli ja avasi valtavan, mätänä sykkivän sydämensä ja yllätti kertarysäyksellä. Joo. Niin se oli. Sen kanssa ei koskaan tiennyt, missä mentiin. Maattiin. Ainoa mistä saattoi olla varma oli, ettei sitä voinut päästää menemäänkään. Koska se oli oma nainen, ainoa mitä miehellä oli, jopa katuojan pohjalla…

**

”Tämä kaupunki. Shiissh kaupunki. Kaupunki, kesshu. Se on kuule nainen, kesshu. Shitä she on. Nainen, kesshu. Ikivanha, punavärillä maalattu kaunokainen, kesshu. Muttajoshsiihenrakashtuu, niin shitten she, she ottaa ja potkaisheepäinnäköä-”

”Nainen, sir?” Colonna sanoi.

Hänen hikoilevat kasvonsa vääntyivät ajattelun voimasta.

”Se on kahdeksan mailia leveä, sir. Ja siinä on joki keskellä. Ja paljon taloja sun muita, sir”, hän järkeili.

”Öh. Äh.” Vimes heristi hänelle epävarmana liikkuvaa sormea.

”En minä koshkaan väittänyt, että she olisi mikään pikkuinen nainen. Reilu peli.” Hän heilutti pulloa.

Terry Pratchett - Vartijat hoi!

1108522.jpg

”Ken on kerran juonut Niilin vettä, hän kaipaa Niilin luokse takaisin. Hänen janoaan ei tyydytä mikään muu mainen vesi. Ken on kerran Thebassa syntynyt, hän kaipaa Thebaan takaisin, sillä ei ole maan päällä toista kaupunkia, Theban kaltaista. Ken on kujan varrella syntynyt, hän kaipaa kujalle takaisin, seetripuupalatsista hän kaipaa takaisin savimajaan, myrhan ja hyvien voiteiden tuoksusta hän kaipaa lantatulen ja öljyssä paistettujen kalojen käryyn.”

Waltari - Sinuhe


1108595.jpg

Me siis lähdemme. Me tulemme kaipaamaan tänne. Kaipaamme vaikka kylämme on muutosten kourissa ja uudenlaisia asukkaita on virrannut yhä kiihtyvää vauhtia tänne viime vuosina. Jos ja kun me joskus palaamme, niin tunnistammeko kylää enää, vai muuttuuko sen olemus, sisin, sielu, liikaa uusien asukkien myötä liikaa?