Sunnuntai valkeni, vaikka lauantai ja toki myös perjantai, toi huonoja uutisia muassaan.

Elämä tarjoaa minulle taas mahdollisuutta harjoitella luovuttamista, ihmisestä irti päästämistä ja oman voimattomuuden tunnustamista.

Jos olisin osannut olla vihainen tai ylipäätään tuntea jotain, olisin tuntenut voimallisesti. Minä vain telkesin tunteeni jonnekin sopukkaan pääkopan sisällä, tepsuttelin ympäri asuntoa, siivoilin, kokkailin, tuijotin Kauniin Veeran ja Strömsön ja neuloin.

Purin liian ison pipon alun ja aloin uudelleen, aina oikeaa, kierros kierrokselta.


Tätä mallia

Paksu hahtuva soljui sormieni lomitse, työ eteni. Oliko se transsi, nirvana vai mikä lie, mutta ihanaa ja tunteista vapaata se oli. Juuri tämän takia halusin oppia neulomaan, vaikken sitä silloin tiennytkään.

Saatoin viettää ensimmäisen laatuaikaaitselle-sunnuntain vuosiin yksin ja tyynenä, mitä siitä, vaikka oikeasti minun olisi pitänyt itkuparkuraivota kaiken mönkään menoa.

Viikonloppu kului ajattelematta kipua jonka rakkaudeksi kutsuttu harha-aistimus sai aikaan. Puikkojen hypnoottinen liike sai tunteet voimattomiksi. En edes löytänyt sisältäni kiukkua kun toinen vuodatti liettettä niskaani, saatoin vain ajatella, yhä uudelleen ja uudelleen; tässäkö se oli? Näinkö se loppui?



Mitäpä minä ongelmilla, saan ne aisoihin, hallintaan, minulla on monta hahtuvakiekkoa ja ensi sunnuntaikin vapaa.

valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan
miksipä vuoren lasisen
mä tänään muistinkaan
Aale Tynni